Viimeisestä postauksestani on jo yli viikko. Aivot ovat olleet horteessa, sillä olen (vasta nyt) tutustunut vähäunisuuden rasittavuuteen. Meillä yöheräilyjä on ollut pahimmillaankin vain neljä ja aikaisimmillaan vauva on herännyt vasta kasilta. 

Silti olen jo unohdellut asioita ja tapaamisia, sekoittanut kellonaikoja ja päivämääriä. Olen ärsyyntynyt vauvan kiljuntatreeneistä (melkoinen koloratuurisopraano) ja pysynyt neljän seinän sisällä päivinä, jolloin väsymys on vienyt voimat, joita tarvitaan kymmenkiloisen kopan roudaamiseen neljän kerroksen verran. Olen syönyt sokeria ja höttöä. Olen heivannut kahvilakon telakalle jo parina päivänä. Kyllä, kaikki oireita, joita hampaiden tulo teettää – äidille!

Lulu on jyrsinyt kaikkea eteen sattuvaa, kuolannut litratolkulla, ollut levoton ja nukkunut katkonaisemmin. Samat oireet edelsivät ekan hampaan tuloa, nyt tuntuu, että leegoja on tulossa useampi.

Kutiaviin ja kipeisiin ikeniin olemme tarjonneet purtavaksi äitiyspakkauksen kalaa, jonka sisällä olevat nesteet kylmenevät jääkaapissa ja vasta tänään tajusin tehdä omasta maidostani ”jätskiä”. Tuttu maku, mutta outo konsepti vauvalle, joka ei vielä vedä kiinteitä. Paras apu hammassärkyyn onkin ollut huomion kiinnittäminen muualle, kuten jäätyneeseen maitokalikkaan tai tuoliin, jossa saa ihan ite istua.

Tämän (toivon mukaan) väliaikaisen univajeen keskeltä nostan hattua kaikille tunnin välein herääjille! Vähällä ollaan vielä päästy, mutta tulkaa pliis hampaat pian, niin mamma saa aivotoimintansa takaisin!

p.s. Univelkaisena sitä tulee kelattua, että on ne hampaat vaan karsea riesa ihmiselle. Ensin kasvaa yksi setti hitaasti kipuillen, tippuu pois ja sama alkaa alusta. Seuraavaa settiä rönkitään, poraillaan ja juurihoidetaan, kunnes tippuvat nekin. Vastineeksi saamme syödä näkkäriä. Big deal! Tällä hetkellä olisin valmis vaihtamaan ihmiset hampaattomiin, soseita syöviin versioihin. :)