Sunnuntaina päätimme lähteä Seurasaareen grillaamaan vielä kerran. Tänä kesänä grillauksien määrä on jäänyt nimittäin hälyttävän vähälle: juhannuksena kaksi kertaa ja kerran ystävän luona. Muina vuosina matka on taittunut pyörällä, mutta näin kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa pidemmät matkat (meiltä Seurasaareen on 7 kilometriä) ovat hankalia, kun pyöräilyasennossa tulee vessahätä noin viiden minuutin välein.

Päivä oli kesän kuumimpia ja grillipaikka täysin tukossa, joten saimme istua grillin vieressä, savunkäryä kakoen. Soijachorizot maistuivat ja jälkkäriksi vielä vadelmia ja ananasta. Parin tunnin kävelyretken jälkeen alkoi olo olla tukala ja palasimme takaisin bussia odottamaan. Bussikin oli aivan täyteen ammuttu, mutta onneksi raskauskortilla saa istumapaikan! Hiostava matka, happi tuntui loppuvan ja tunsin outoa puutuneisuuden tunnetta vasemman rinnan alla, mahalaukun (tai mikähän elin siellä onkaan) yläosassa.

Seurasaaren helteessä (Kuva: Pau Ribas)

Yöllä nukkumaan mennessä ihmettelin, kun tuttua potkimista ja pullikointia ei tuntunut selinmakuulla, ei vaikka painelin mahaa. Yleensä vauva on aina vastannut tähän. Aiemmin en ole erikseen kiinnittänyt huomiota lapsen liikkeiden määrään saatikka suorittanut liikelaskentaa, mutta nyt tajusin, että liikehdinnässä on ero normaaliin, joten googlasin tämän liikelaskentaohjeen, vedin lasin appelsiinimehua ja rupesin odottelemaan liikkeitä. Tunnin sisällä niitä alkoikin kuulua, mutta huomattavasti normaalia vaimeampana. Koska kymmenen liikehdintää kuitenkin tuli täyteen, päätin odottaa aamuun ja soittaa vasta sitten neuvolaan, jos tarvis.

Aamulla hiljainen liikkuvuus jatkui ja sain puhelimessa pika-ajan neuvolaan. Kävi, kuten aina lääkäriin mennessä, että kun vastaanottohuoneen ovi avautuu, säryt poistuvat, tai tässä tapauksessa hillitön liikehdintä kohdussa alkoi! Doppler näytti huikeita pulsseja. Normaalisti, kun neitokaisen pulssi on ollut siellä 150–170 välillä liikehdinnästä riippuen, nyt se lähenteli kahtasataa. Neuvolantäti mietti, olisiko toinen kamppaillut napanuoran kanssa, kun oli ensin hiljaa ja nyt riuhtoi vimmatusti. Sain lähetteen Kätilöopistolle välittömästi.

Mahtava tilaisuus päästä siis katsomaan, missäs se tuleva synnytyspaikka onkaan. Tähän mennessä ultrat (ja oma syntymä) ovat tapahtuneet Naistenklinikalla, mutta Kättärillä en ollut käynyt koskaan. Vajaat kaksi kilsaa taittui mainiosti pyörällä, eli ei tässä nyt kuitenkaan ihan raakkeja vielä olla, kjäh, kjäh. Osastolla pääsin makoilemaan puoleksi tunniksi sydänääni- ja liikeseuranta-antureihin (eli ktg-laitteeseen) köytettynä. Kaikki normaalia. Seuraavaksi masu vielä ultrattiin. Lääkäri kehui, että tytöllä elimineen päivineen näyttäisi olevan täydellinen rakenne ja verenvirtaus sydämessä ja aivoissa pelaa priimasti. Napanuoraan sotkeutumista ei ilmennyt, kohdun rakenne oli hyvä ja lapsivettä tarpeeksi.

Kättärin seurannassa

Tyttö on kuulemma kooltaan vähän tavallista pienempi, eli tasan kaksi kiloa, mutta vielähän sillä on kuusi viikkoa aikaa kasvattaa massaansa ennen laskettua aikaa (neuvolantätikin totesi tunnustellessaan, että on niin pieni maha, että ei sieltä mitään isoa vauvaa ole odotettavissa). Toisaalta olin itsekin aika pieni vauva, eikä espanjalaisella isälläänkään mitkään mastodontin geenit ole. Sainpa tietää vielä senkin, että vauva on nyt viimein kääntynyt niin kutsuttuun ”raivotarjontaan” (järkky termi!), eli pää alaspäin, takaraivo edellä (raskaushieronta taisi tehota tähänkin!). Syy liikkumattomuuteen ja sitten korkeisiin pulsseihin ei siis selvinnyt (jälkeenpäin mietin, olisiko ollut kyseessä tuo pää alaspäin kääntymisoperaatio?). Mutta koska kaikki oli kunnossa, käskettiin vain seurailemaan liikkeitä ja tsekkaamaan sydänäänet neuvolassa uudelleen viikon päästä.

En ole mielestäni mikään hysteerikko, enkä tarkkaile tuntemuksiani kauhulla tai pelkää komplikaatioita, joten aluksi tuntui jopa nolostuttavalta soittaa neuvolaan vain siksi, että oli tunne, että liikkeet tuntuivat erilaisilta. Neuvolassa kuitenkin kannustettiin, että juuri näin pitääkin toimia ja aina parempi käydä ”turhaan” näytillä, kuin huolestua kotona. Sitä paitsi joskushan kyseessä on oikeasti se napanuoraan sotkeutuminen tai muu hätätilanne. Ei siis muuta kuin hatunnosto julkiselle terveydenhuollolle (välillä näinkin) ja kiitos tutustumiskäynnistä vauvalle, joka tämän lopulta järkkäsi. J

p.s. Liekö sitten kiitos hypnosynnytyskurssin rentoutusoppien, mutta Kättärin laverilla maatessani huomasin olevani todella rentoutuneessa tilassa, eikä sairaalailmapiiri hermostuttanut ollenkaan, vaikka aiemmin olen taustastani johtuen sairaalakammosta kärsinytkin. Mutta nuosta traumoista lisää tulevissa postauksissa...